Yritän pysyä kylmänä, viileänä. Välillä jätän vastaamatta Karin viesteihin. Jotkut viesteistä ovat raivostuttavia ja typeriä. En ota selvää hänestä. Toisinaan viestit ovat todella fiksuja ja välillä kuin 10-vuotiaan pojan kirjoitamia. Ihollani kalvaa jatkuva ikävä hänen kosketukseensa. Se tekee minut sairaaksi. Minulla on pakonomainen tarve saada nähdä hänet, vaikka kuitenkin pelkään sitä yli kaiken. Kauppaan mennessä otam mp3 soittimen ja soitan musiikkia niin lujaa, että välillä pelkään menettäväni kuuloni. Mutta en halua kuulla yhdenkään vieraan mieheen minulle osoittamia sanoja. Jätän silmälasitkin kotiin, jotta en vahingossakaan näkisi häntä. Kuljen puolisokeana ja täysin kuurona kotini lähistöllä. Iisakki ihmettelee, mutta ei kysy mitään.

En näe Karia. Osaksi siksi, että me ilmoitamme aina toisillemme, kun olemme menossa johnkin lähistölle, jotta toinen tietäisi pysyä poissa. Se on ärsyttävää ja raivostuttavaa, mutta pakollista. Tiedän jo nyt, että järkeni katosi sinä päivänä lopullisesti, kun Kari ojensi minulle kotini avaimet. Paluuta ei ole, joten on parempi olla varovainen, kuin varomaton. Silti olen kuin kuolemankivuista kituva poloinen. Kaipaus tekee minut sairaaksi ja ihoni on jatkuvasti jännittynyt. Yritän purkaa suunnatonta halua kaikkeen mahdolliseen. Pahimpina hetkinä maistan pienen tilkan tulista kastiketta, toivoen sen polttavan seksuaalisethaluni samoin tavoin kuin makuaistini. Mutta minä ainoastaan totun siihen. Kun muut maistavat litkua nähdessäni minun tekevän niin, he haukkovat henkeään vesien vuotaessa silmistä. Kasvot punehtuvat ja saan kiikuttaa vettä sekä pelätä, että joku raukka vielä kuolee, koska minä haluan Karia niin järjettömän paljon. Me annamme asiakkaille maistiasia, markkinoidessamme uutuutta ja asiakasparat luulevat, että tulisuus on vain pelkkää puhetta. Totuus on se, että olen turtunut kastikkeen tulisuuteen, sen polte ei ole mitään verrattuna siihen, millainen roihu sisälläni käy.

Loppuviikosta olen väsynyt ja nääntynyt. Työpäivän jälkeen päätän poiketa paikallisessa räkälässä, siellä samassa, jossa kohtasin Karin. Mutta kari ehtii ensin. Hänlähettää viestin ja kertoo, että istuu siinä samaisessa baarissa. Tulistun. Laitan kitkerän viestin, sillä en kaipaa muuta kuin päästä istumaan sinne, oluen ääreen ja pois kotoonta. Karilta tulee humalainen typerä viesti, jossa hän sanoo, että voihan hän lähteä, jos se on niin vaikeaa. Raivo hyökyy ylitseni, kiukku.

" Ei kun hei, älä mene minnekään. Pysy siellä! Mä tulen sinne ja potkasen sua nilkkaan. Ja jos sä haluat, niin sä voit tulla istumaan mun pöytään, mutta sun typerällä veljelläsi ei ole mitään asiaa siihen pöytään. Sä olet niin raivostuttava."

Istun koneella ja avaan kolmannen oluen, kun Karilta tulee viestiä, että hän siirtyy paikalliseen keskustaan. Ravintolan nimi on outo. Jätän oluen juomatta ja syöksyn ulos. Kävelen kiukusta nopeutunein askelin kohti kotini lähellä olevaa kuppilaa ja jupisen mielessäni kaikki maailman kirosanat, jotka osaan. Vannon että potkasen häntä ja ehkä tinttasen viellä nyrkillä perään. Enkä minä ole väkivaltainen, kaukana siitä. Mutta hän saa minut palamaan, niin halusta kuin raivosta. Pettymyksekseni Kari on jo ehtinyt lähtemään. tilaan oluen ja istun harmistuneena hiljenneessä ravintolassa Iltalehti kädessäni. Lopulta kuohuntani menee järjellisyyteni yli ja kysyn baarimikolta, tietääkö hän ravintolaa, johon Kari kertoi menneensä. Nimi on hänelle outo, mutta yksi ravintola on, josta nimi voisi olla lyhenne. Pyydän tilaamaan taksin. Samalla tiskille astelee nelikymppinen nainen, joka pyytää myös tilamaan itselleen taksia läheiseen keskustaan kuljetettavaksi.
- Kuule, pääset samalla kyydillä ja säästät rahasi. Voit hypätä samaan kyytiin. sanon naiselle. Taksia odottaessa kiroilen itsekseni ja vannon antavani miehelle kunnolla selkää, kun näen hänet. Taksissa selviää, että nainen on menossa samaan ravintolaan, kuin minäkin. Tosin nimi kuulostaa ihan erilaiselta, mitä Kari viestiinsä laittoi.

Keskustassa maksan taksin ja hyppään ulos. Harpon nopeasti kohti ravintolaa ja kiivetessäni portaita ylös, Näen Karin ilmestyvän tupakalle. Minua ei pelota, enkä ole epävarma. Olen ainoastaan raivoissani, pettynyt ja väsynyt kiusoitteluun, jota olemme pitäneet yllä. Karin suu loksahtaa hämmästyksestä auki, kun hän näkee minun ottavan viimeisiä askelia, kunnes seison hänen edessään.
- Etkö sä osaa typerys lukea? Oletko sä täysin lukutaidoton? kysyn kiukusta kiivaana ja jatkan yhä enemmän kiivastuen.
- Mä käskin syn pysyä paikallasi, jäämään! Mä olen niin helvetin vihainen, että voisin vaikka lyödä tai potkaista sua! Kari käskee potkasemaan tai lyömään, sanoo, että antaa tulla. Ja minä potkaisen, mutta ohi nilkan. Kiroan ja nousen varpailleni, nostaen sormeni hänen kasvojensa tasalle.
- Sä viet nyt mut kotiisi, kuulitko. Viet mut kotiisi ja panet mua ja katokkin kanssa, etytä olet vittu paska pano! Muistakkin se! heilutan sormeani hänen nenänsä edessä kasvot kiukusta punehtuneina. Kari naurahtaa hämmentyneenä ja hänen veljensä katsoo parhaaksi poistua koko ravintolasta ja olla todistamatta tämä kummaliista näytelmää.
- Mennään sisäälle, mä tarjoan sulle oluen. Kari ehdottaa, raapien hämmentyneenä kaljuansa. Rauhoitun ja suostun tulemaan sisälle. Kari maksaa narikkani ja hakee minulle oluen. Kun pääsemme istumaan hän vain hymyilee hämmentyneenä, kysyy miten osasin tulla sinne. Vastaan, että hän itse kertoi minulle, missä oli.
- Mut miksi sä tänne tulit? Eikä meidän pitänyt pysyä kaukana toisistamme? hän kysyy hymyillen huvittuneena.
- Älä viitsi. Sä itse halusit, että mä tulen. Et sä muuten olisi kertonut missä olet. vastaan kyllästyneenä. Me puhumme, tai Kari enimmäkseen. Minä katselen hänen kasvojaan ja huuliaan lumoutuneena siitä, mitä edessäni näen. Sydäntä särkee. Hän on niin kaunis ja suloinen. Juomme oluet ja päätämme lähteä. Kari tilaa taksin. Taksissa kinastelemme siitä mihin taksi meidät vie. Kari sanoo, että kioskille, jossa tapasimme toisen kerran, jotta voin mennä kotiin. Minä sanon, että Karille.
- Sä viet mut kotiisi, panet mua ja olet vitun paska pano! Ja sen jälkeen mä jatkan elämääni, kuin sä et olisi siinä koskaan ollutkaan. sanon Karille ja taksikuskille kerron, että me emme jää kioskilla, vaan menemme suoraan osoitteeseen, joka ensiksi hänelle mainittiin. Taksikuski katsoo kiinostuneena peruutuspeilistä takapenkillä käytävää näytelmää ja yrittää olla hymyilemättä. Huomaan, miten hän kääntää päätänsä hiukan sivuttain, jotta kuulisi kinastelumme paremmin.

Karin luona hyppäämme taksista ulos. Kari yrittääs ovittaa avaintansa kerrostalon ulko-oveen.
- Jos sua niin panettaa, niin voitaisiinhan me pyytää yksi lisää? Saisit ihan kunnolla, pyydetään mun kaksoisveljeä. Mä voin soittaa ja kysyä, haluatko sä?
- Hyi helvetti..en todellakaan halua! katson järkyttyneenä Karia ja mietin mielessäni, kuinka montaa naista he ovat yhdessä hoitaneet. Mieleen nousee kuva veljestäni ja minusta samoissa lakanoissa harrastamassa seksiä jonkun naisen kanssa. Ajatuskin puistattaa.
- Hyi vittu, sä olet sairas! Hyi helvetti, et oo tosissasi! inho kuuluu äänestäni.
- Kyllä mä voin soittaa jos sä haluat. lupaa Kari auliisti. Sanon, etten todellakaan halua ja että toivon, että hän tosissaan vitsailee vain humalassa, muussa tapauksessa kallonkutistaja voisi olla paikallaan ja jopa suositeltavaa. Sisällä Kari rahaa patjansa olohuoneeseen huoneesta, jonka hän jakaa isoveljensä kanssa. Riisuudumme ja kietoudumme toisiimme kuin käärmeet. Suutelen Karia ja halu, joka minussa on roihunnut viimeiset päivät purkautuu hänen huulilleen. Ahnehdin häntä, kuin nälkään kuoleva ruokaansa tai janoinen juomaansa. Huuleni siirtyvät alaspäin ja otan Karin suuhuni. Hän on enemmän veltto kuin tilanteesta innostunut. Hetkeksi tunnen oloni täydelliseksi ääliöksi ja vaivaantuneeksi hänen elottoman elimensä kanssa.
- Voitko sä tehdä palveluksen. Kari pyytää. Nostan pääni uteliaana.
- Voisitko suudella mua mahasta, mua ei oo kukaan suudellut mahasta pitkään aikaan. katson mieheen tyrmistyneenä ja melkein alan nauramaan. Hetkeen en pysty kuin tuijottamaan häntä, kunnes saan taas itseni liikkeelle ja toteutan hänen pyyntönsä. Kari huokailee onnellisena.
- Ihanaa, kiitos. Toi tuntuu niin hyvältä. myöhemmin, suutelun ja silittelyn jälkeen, Karin miehuus on kunnossa. Me suoritamme eläimellistä menoa eläimellisessä asennossa ja minä kaipaan jotain vielä eläimellisempää.
- Voitko sä puolestasi tehdä mulle palveluksen? kysyn ja jatkan, - Votko ottaa mua hiuksista kiinni? mies hämmentyy mutta suostuu, takaa päin hän kietoo kätensä pitkiin hiuksiini ja minä villiinnyn. Kaikki on täydellistä, kunnes takaani kuuluu vaikerrusta.
- Ai, ai, sattuu, sattuu! käännyn hölmistyneenä katsomaan Karia ja lopetan liikkeeni.
- Teinkä mä jotain väärin? Mihin sua sattuu? kysyn kauhistuneena mieheltä.
- Ei, ei, ei mua satu, mutta sua sattuu. puren poskiani etten nauraisi. Vakuutan, ettei se haittaa, mutta Kari ei suostu vetämään minua enää hiuksista. Kun olemme saaneet kaiken päätökseen puen päälleni ja nousen lähteäkseni. Kari yrittää estellä, hän ei halua että lähtisin, mutta minun on pakko. Eteisessä hän puhuu Juliasta. Katson mieheen viileästi.
- Sä voit puhua sun Exästä, mutta mua ei kiinnosta, enkä mä kuuntele. Voit sä kyllä puhua, mutta mua se ei kiinnosta ja voinhan mä kuunnella, mutta en kuuntele. Kari pyytelee anteeksi, kysyy että tarvitseeko minun mennä. Vastaan, että tarvitsee ja avaan ove. Kotiin päin kulkiessani mietin mihin sekopäähän olen sekaantunut ja miksi ihminen, joka on kaikkea muuta kuin mistä yleinsä kiinnostun, on saanut minut niin sekaisin. Hän on hullu, jopa osittain nolo. Mutta en saa mielestäni hänen pyyntöään suudella mahaa. Niin naurettavaa kuin se olikin, on se suloisinta mitä koskaan olen todistanut.

En saa enää Karia mielestäni. Hän kummittelee unissani ja ajatuksissani. Olen ajaa kolarin, koska unohdan katsoa tielle. Öisin hän vierailee luonani ja tekee taikojaan. Melkein kuiskaan hänen nimensä, kun rakastelemme Iisakin kanssa. Jokin miehessä vetää minua puoleensa, on kuin huumetta. En ole koskaan tuntenut vastaavaa. Seksuaalinen lataus on jotain niin tuskallisen kamalaa. En ole koskaan halunnut ketään miestä, niin kuin haluan Karia. Aika-ajoin luulen sekoavani. Joudun kesken työpäivän ostamaan uudet alushousut ja heittämään aamuiset roskiin.

Kari lähettää tekstiviestejä ja jokainen kännykän viestiä merkitsevä värinä saa minut voihkaisemaan nautinnosta. Olen täysin valmis varaamaan ajan terapeutille, sillä olen varma, että minulla on jokin seksuaalinen vääristymä puhelinta kohtaa. Asiakkaat katsovat minua kummissaan, kun poskeni ovat  jatkuvasti punaiset ja silmäni palavat silkasta halusta. Säikyttelen tavallisia perheitä, kun he erehtyvät kysymään minulta jotain varsin viatonta, joka päässäni vääntyy kieroksi.
- Tarvitsisin kanamunaa, missä niitä on? isä pienen poikansa kanssa erehtyy kysymään minulta. Katson miestä hätääntyneenä, enkä ymmärrä kysymystä.
- Kana..munaa? Munaa...kanaa..mu-munaa? takeltelen ja yritän ymmärtää kysymystä, mutta ainut mitä mieleni suostu prosessoimaan on muna, enkä minä käsitä miksi mies minulta sellaista kysyy. Ja hän katsoo minua omituisesti, aivan kuin olisin vieraalta planeetalta ja siltä minusta tuntuukin. Mies astuu muutaman askeleen taakse päin ja vetää poikansakkin suojaan minulta, kun vielä tavaan hölmistyneenä sanaa. Pienen pojan katse on utelias ja tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi.
- Siis KANAMUNAA, niitä joita käytetään ruokaan ja leivontaan. mies selventää minulle hitaasti. Punastun ja olen kuolla häpeästä. Anteeksi pyytäen ohjaan heidät oikealle osastolle.

Kyltymättömyyteni seksiä kohtaan otetaan kotona ilolla vastaan. Iisakki on onnellinen, kun haluan häntä ja niin usein. Mutta hän ei pysty sammuttamaan janoani. Olen kuin nymfomaani jonka on saatava jatkuvasti lisää ja enemmän. Ja minä tiedän, ettei sitä janoa pysty sammuttamaan, ei kukaan muu kuin Kari. Puhelimessa yritän udella Annulta Karista, mutta hän ei suostu kertomaan. Lopulta pyydän, että näkisimme töitteni jälkeen kahvilassa. Emme ole nähneet pitkiin aikoihin toisiamme. Ja minun on pakko saada tietää enemmän, tietää millainen vaara mies on minulle. Ehkä sitten saan hänet ajatuksistani ja unistani. Mutta Annu ei suostu kertomaan mitään.

- Iina se on turhaa, sillä et sä usko kuitenkaan. Mä tunnen sut niin hyvin, sä et usko kenestäkään pahaa, ennenkuin itse näet. Se on ihan sama mitä mä sulle kertoisin, ei se auttaisi.
- Annu sun on pakko. Ole kiltti, mä sekoan. rukoilen ystävääni, kuin vain hän voisi pelastaa minut kuolemalta.
- Mulla ei ole enään järki mukana, mä en pysty ajattelemaan järjellisesti. Enkä mä pääse irti. Sun on pakko kertoa jotain, jolla mä saan järkeni takaisin. Mä kuljen pöksyt märkinä kokoajan, kun en saa sitä yötä mielessä ja melkein huudan sen nimeä unissani ja kun Iisakin kanssa rakastelemme. tuijotan kahvikuppiani häpeillen ja minua hävettääkin. Tiedän miten paljon Annu vihaa Karia siitä kaikesta mitä hän Juulialle teki, Karin ex-kihlatulle, Annun hyvälle ystävälle.
- Kuule Iina, mä en sano sulle muutakuin tämän, mitä ikinä teetkin, niin et ikinä tee sen kanssa lasta, etkä koskaan ota siitä miestä itsellesi. Sen äijän ei pitäisi enää koskaan olla kenenkään naisen kanssa ja kaikkien naisten olisi syytä pysyä erossa siitä. Annun posket punehtuvat kiukusta, kun hän ajattelee kaikkea mitä Kari teki, mutta minulle hän ei kerro niistä mitään. Olen epätoivoinen.
- Ole kiltti, mä en saa sitä miestä mielestä ja se saa mun hormoonit hyrräämään ihan uudenlaisella tavalla, mä en saa sitä yötä mielestä, se oli liian hyvä. Annu pudistaa päätä huokaisten ja hymyilee.
- Kuule, mä en normaalisti sanoisi tätä, mutta mä luulen, että nyt on pakko. Mene ja pane sitä uudestaan. Sillä sä siitä pääset. Pidät hetken hauskaa, unohdat sen ja jatkat elämääs. katson Annua kauhistuneena. En voi uskoa, että hän sanoi juuri niinkuin sanoi. Paras ystäväni, joka halveksuu pettämistä yli kaiken ja siinä hän istui ja käski minun ottamaan uusinta kierroksen.
Kun lähden kotiin, saan Karilta viestin.

"No mitäs Annu kertoi sulle?"

Vastaan ettei mitään, mutta kehoitti panemaan. Kari on harviaisen samaa mieltä Annun kanssa ja lupaa auliisti olla käytettävissä, jos uskon saavani järkeni niin takaisin. Minun tekisi mieli heittää puhelin auton ikkunasta moottoritien reunaan, niin paljon hänen vastauksensa raivostuttaa minua.

Maanantai, ajan R-kisokille, vanhalla Fiiatillani, ostamaan tupakkaa. Työpäivä edessä. Jonossa kuulen kuinka kioskin ovi avautuu ja tiedän, että se on hän. Minun ei tarvitse edes katsoa, enkä edes haluakkaan. Mutta tiedän, että hän on takana. Auton luona poltan tupakan enkä katso, kuin vasta loittonevaa selkää. Ruma, maalaan mieleeni kuvaa, hänen takaraivoon perustuen. Vähän niinkuin Kekkonen. Hiuksia sivulla, mutta ei päälaella lainkaan ja vanha. Voisin oksentaa. Kun pääsen työpaikan parkkipaikalle kännykkä piippaa.
 

" Pääsitkö töihin turvallisesti. Mä näin sut kioskilla. Luoja, että olet kaunis!"

Vastaan "missä kioskilla ja mistä tiedät, että olen töihin mennyt. Hyvin pääsin, mutta minulla on perhe ja olen naimisissa, mahdoton yhtälö". Myöhemmin laitan viestin, että keskiviikkona voisin tulla hakemaan tavarani, jos vaikka näkisimme siinä R-kioskilla. Kari laittaa minulle viestejä, mutta en vastaa. Jokainen viesti ällöttää. Näen vanhan Kekkosen silmieni edessä. Hän on varmasti ruma ja jotain aivan kamalaa.

Koko tiistain mietin mielessäni puhetta, sitä miten olen sekaisin ja hirveä ihminen. Miten minuun ei kannata tutustua, jos ei halunut haavoja. Että olen pahoillani, kun sekoitin hänen maailmansa. Harjoittelen puhetta mielessäni sekä peilin edessä, kunnes osaan sen ulkoa. Se on hyvä puhe.

Keskiviikkona laitan itseni nätiksi. En hänen vuoksensa, vaan siksi että tuntisin itseni varmemmaksi. Minua pelottaa, kun kävelen kioskille, enkä edes tiedä minkä näköinen hän on. Olen epävarma. Epävarmuus iskee kunnolla, kun kävelen lähemmäksi sovittua paikkaa ja tahtoisin kääntyä kannoillani. Hetken mietinkin sitä. En halua nähdä Kekkosta, jonka kanssa vietetty yö kummittelee vieläkin mielessäni. Enkä tosiaan aio juoda kahveja hänen kanssaan! Otan tavarani, pidän puheeni ja unohdan hänet ja niin hän myös minut. Niin olen päättänyt.

Tunnistan hänet heti, vaikka en voi uskoa, että se on hän. Herran Jumala, ajattelen, hän on täydellinen. Sanani katoavat saman tien. Ja aikaisemmin viikolla olen melkein ajanut hänen päällensä minun Fiiatillani, hakannut rattia, kiroten ettei se voi olla hän. Yritän puhua, mutta sanat vain takeltelevat. Muistutan, että hän lupasi tarjota kahvit ja kysyn, entä kahvi ja millä hän tuli. Autolla.  Pakokauhu iskee, katson autoa ja melkein ehdotan, että hän ajaa meidät jonnekkin kauas ja tekee taikojaan taas, niitä joita en saa mielestäni. Pidän puheeni asfaltille ja takeltelen. Pelkään, että lapset näkevät meidät, minut.

Kun pääsen töihin, minä laitan hänelle viestin. Pyydän anteeksi epäsosiaalisuuttani, sekä järjetöntä puhettani. Mutta en kerro, että koko työmatkan minä olin tulessa ja ajoin melkein kolarin, kahdesti. Että haukoin henkeäni siitä lähtien, kun tunnistin hänet. Etten edes tienyt, jotta jotain niin vavahduttavan ihanaa voisi maailmassa olla. Ainoa minkä tiesin, oli se, että minä roihusin sisäisesti ja ettei koskaan kukaan, mikään, milloinkaan, ollut vaikuttanut minuun samoin kuin hän vaikutti. Etten ollut koskaan nähnyt mitään niin täydellistä, kaunista.

Aamulla olen puoliksi hereillä ja hymy karehtii huulilla. On ihmeellisen onnellinen olo ja kierähdän lähemmäksi ihon lämpöä. Tuntuu hyvältä ja herään ihmettelemään sitä. Kauhukseni tajuan, että olen ihan muualla, kuin missä luulen. Paikka on täysin ventovieras. Silmäni rekisteröivät pikaisesti patjan, joka on lattialla sekä siinä, vieressäni nukkuvan alastoman miehen, joka ei todellakaan ole aviomieheni. Nousen salamana patjalta ja puen kiroillen vaatteitani päälle.
- Helvetin helvetti, voi helvetti, voi vitun vittu, voi paska helvetti, vittu, voi vitun vittu!!
Kauniita sanoja tippuu suustani, kun vedän housuja jalkaani ja puen paidan päälleni. Kiroiluni herättää miehen.
- Onks kaikki kunnossa? Ootko sä kunnossa? hän kysyy ja näyttää kauhistuneelta, suorastaan säikähtäneeltä. Eikä minulla ole hajua kuka hän on ja olen niin paniikissa, etten halua ede tietää.
- Tupakkaa, missä mun röökit on? kysyn paniikissa, varomatta edes vilkaisematta mieheen kunnolla. Näen vain paljaan olkapään sivusilmälläni ja sekin on jo liikaa. Mies ojentaa laukkuani ja kaivan hätäisesti tupakan ja katoan kiroten parvekkeellee. En tiedä yhtään missä olen ja maisemakin on täysin vierasta ja kellosta ei ole tietoakaan. Voi helvetti, manaan mielessäni ja olen varma, että se on jo ihan liikaa. Mies tulee perässä ja pudistelee päätänsä.
- Hei, voi ei, tää on kamalaa, anteeksi kauheesti, mutta mä unohdin sun nimesi. Tää on ihan kauheeta, mä en voi tajuta, mut mä unohdin sun nimesi. näen miten hän pudistelee päätänsä trypertyneen oloisena.
- Sori kauheesti, mikä..mikä sun nimesi on?
Varon katsomasta, etten vahingossakaan muistaisi enään koskaan kasvoja. Katson parvekkeen betonista lattiaa ja huidon kädelläni epämääräisesti.
- Ei sillä ole mitään väliä. Mun nimellä ei ole mitään merkitystä. Ei sun tarvi sitä tietää. puhun lattialle ja kysyn missä ihmeessä edessä olen. Mies kertoo, että olen lähellä kotiani ja ihmettelee, kun en tunne maisemia. Mutta en ole silloin asunnut paikkakunnalla kovinkaan pitkään. Yritän tunnistaa maisemaa, mutta se on mahdotonta. Maisemassa ei ole mitään tuttua.
- Sori kauheesti, mä en unohda nimiä, anteeksi, mikä sun nimi on? mies yrittää uudestaan kysyä.
Siirrän katseeni pihan puista miehen rintaan tai johonkin olkapään tasolle.
- Parempi ettet sä tiedä, sillä ei oo merkitystä. Tää oli erehdystä. Mä en koskaan ollut täällä ja jos sä kerrot kellekkään, mä kiellän sen ja mua uskotaan. Mä olen hyvä valhetelemaan ja meistä kahdesta kaikki jotka tuntee meidät, luottaa muhun. Mä en koskaan tule tunnustamaan, että olin täällä, mitä muhun tulee, niin mä en ole sua koskaan nähnytkään. Ääneni on kylmän viileä ja kiihkeä ja ajattelen kauhuissani, että latelenko minä tosiaan näin varmasti kaiken tämän hänelle. Mutta ainoa ajatus joka pääsääni on, on se, että hän voi tuhota elämäni. Päässä kaikuvat kaikki ystäväni sanat hänestä ja hänen veljistään, sekä oma henkilökohtainen kokemukseni. Sanojeni jälkeen ryntään eteistä kohden, huikaten hätäisesti, että nyt on mentävä, sori. Mies tulee perässä.
- Odota, mä saatan sut, mä saatan sut ovelle, odota.
- Ei tarvi, mä löydän itsekkin ulos. kiskon kengät jalkaan ennätysvauhtia ja katoan rappuun.
- Onko kaikki ok? mies vielä huikaa perääni hämmentyneenä.
- On, on, mun täytyy mennä. soperran ja syöksyn rappuset alas.

Junassa katson lumista maisemaa, peltoja jotka vaikuttavat orvoilta ja unohtuneilta, ankeilta. Omakotitaloja, rivitaloja, kerrostaloja. Junan ikkunassa on huurretta ja mietin apeana, millaista draamaa kaikkien näkemieni talojen sisällä käydään, millaista elämää eletään. Mieheni tahtoo tietää missä ihmeessä olen ollut koko yön, selitän epämääräisesti jotain jatkoista, joihin sammuin.
- Olisit voinut ilmoittaa! hän tiuskaisee kiukkuisena.
- Miten voi ilmoittaa mitään, jos vain sammuu, ihan kesken kaiken. minä järkeilen. On hänkin ollut öitä poissa.

Metroasemalle kävellessäni saan viestin kännykkään.
Hottis, lukee lähettäjänä.
Mitä helvettiä? Minua oksettaa, eikä ole hajuakaan kuka on viestin lähettäjä. Pyörryttää. Tekisi mieli heittää kännykkä seinään, tai ainakin rullaportaita alas. Se polttaa käsissä.

"Toivottavasti pääsit töihin? Mulla oli kivaa, kiitos kivasta illasta."

Meinaan heittää kännykän käsistäni, tunnen itseni likaiseksi. Tekisi mieli oksentaa. Hottis, ei herranjumala, hottis, mitä ihmettä ajattelin? Mietin vihaisena itselleni. En vastaa mitään. Töissä on vaikeaa, minua itkettää koko ajan. Enkä saa yötä pois mielestäni. Välähdykset vainoavat. Minun huokaukseni, nautintoni, hänen ihonsa ihollani. Se miten hyvältä hän tuntuu, ajatukseni, miten hän voikin tuntua niin hyvältä. Kännykkä piippaa, nyt numero on ihan outo. Tosin poistin edellisenä iltana tallettaman nimen.

" Mä löysin avaimen lattialta, mahtaako olla sun ja hiusklipsin tai pinnin, en tiedä mikä tän nimi on, mutta tässä on kukkasia"

Vastaan myöntävästi, että ne ovat minun ja että haen ne joskus. Voisin itkeä kiukusta. Miksi ihmeessä menin unohtamaan tavaroitani hänen luokseen. Avain on pakko saada ja hiusklipsi on rakas sekin minulle. Töiden jälkeen soitan parhaalle ystävälleni. En haluaisi, mutta minun on pakko. Pakko tietää mihin olen sotkeutunut, sillä hän tuntee miehen paremmin.

- No moi! Ystävän ääni on iloinen ja pirteä. Toivoisin että voisin kuolla siihen paikkaan.
- Mä olen tehnyt virheen, mokannut. Annu, mä olen tehnyt jotain kamalaa ja pettänyt Iisakkia! Etkä koskaan arvaa kenen kanssa, tää on kamalaa. olen kauhuissani. Olen aivan varma, että Annu pitää minua hulluna, sairaana ja täysin vinksahtaneena. Kaikista miehistä, ei koskaan tätä. Annun mielestä kenenkään naisen ei koskaan pitäisi sekaantua häneen, ei ikinä, ei milloinkaan.
- No kenen kanssa, voi ei, voi ei sun kanssa. kuulen miten Annu avaa parvekkeen oven, sanoo miehellensä, että nyt ei sovi tulla mukaan ja sytyttää tupakan. Soperran, etten kehtaa kertoa. Mutta hän saa minut kertomaan.
- Voi Iina, kaikkien muiden kanssa, mutta ei hänen! Voi Iina, eikä, ei koskaan, ei milloinkaan! Kenenkään naisen ei pitäisi koskaan sekaantua Kariin. Ei, et voi olla tosissasi! Annu on kauhuissaan, kuulen sen äänestä ja pakokauhu valtaa minutkin.
- Mitä mä teen? Se lähettelee viestejä, vaikka en vastaa, ja mulla jäi tärkeitä tavaroita sen luokse. Enkä mä halua, että se lähettelee viestejä! Pääsenkö mä eroon siitä? kyyneleet kirveltävät silmäkulmia.
- se on ihan pimeä tapaus ja mä pahoin pelkään Iina, ettet sä pääse. ääni on pahoitteleva, kuulen sen Annun äänestä ja pelon, siitä mihin olen itseni sotkenut.

Asemalla juon kaksi rohkaisu olutta. Pelottaa mennä kotiin. Junassa lähetän Karille viestin.

" Sopisko tänään tulla hakemaan ne tavarat? Voisin tarvita, varsinkin, kun mun kotiavain on sulla."

Kohta kännykkä piippaa vastauksen merkiksi.

"Muuten sopisi, mutten valitettavasti ole kotona vaan kaukana sieltä, kaverilla. En oo koko viikonloppuna. Mutta ens viikolla voit tulla hakemaan. Ja mulla oli ihan sikahauskaa eilen. Kiitos ihan mahtavasta illasta"

Kiroan. Hetken mietin, että annan tavaroiden jäädä, mutta tiedän, että Iiro suuttuu, jos koti-avain on kadonnut. Pitää vaihtaa lukot. Ja miksi ihmeessä tämä mies ei ymmärrä? Annu käski olla varovainen. Silmissä vilistää kaikki kuvat psykopaateista. Pitää asetella sanat  tarkoin, ettei hän tule ja romuta kaikkea sitä turvallista, mitä lapsilla on. Siitäkin huolimatta, että olen vannonut romuttavann kaiken sen, sitten kun he ovat lähteneet omilleen.

" Humalassa kaikki tuntuu hienolta ja ihanalta. Mutta usein seuraavana päivänä totuus on ihan jotain muuta." vastaan viestiin.

" Niinhän se on, anteeksi. Mä en häiriste sua enempää. Laita viestiä, kun haluat tavarasi, niin mä tuon ne, voin tarjota vaikka kahvitkin."

Säikähdän ja laitan viestin, että humalassa sitä voi ihastua vaikka bussipysäkkiin. Kaikki on hienoa ja ihanaa, mutta se on humalaa. Mielessäni näen miehen ovemme takana maanantaina, koska suututin hänet.

Kun tulen kotiin mies nukkuu ja minä kirjoitan runoja nettiin. Olo on kamala. Ennenkuin menen nukkumaan suutelen Iisakin jalkoja ja mietin, että en koskaan halua menettää häntä. Vaikka muutama kuukausi sitten kerroinkin ystävälleni, että ainoa mikä pitää minut hänen luonaan ovat lapsemme. Nyt kaikki se tuntuu arvokkaalta. Perhe, elämä. En ole valmis rikkomaan sitä.

Ensimmäinen ajatus, joka lävisti minut, kun hän seisoi paikkakuntamme pienen räkälän edessä, oli "Wau! Onpa hyvännäköinen mies!". Siinä hän seisoi rennosti ja imi tupakan savua keuhkoihinsa ja minä muistutin itseäni, että olin naimisissa. Varattu nainen, äiti. Se oli Helmikuuta, kuukausi lopuillaan, perjantai-ilta. Ja minulla oli köykäiset vaatteet, farkkuhame, nahkatakki, legginsit ja säärystimet sekä kiiltonahkaiset, korolliset nilkkurit. Kengät joita rakastin. Olin pukeutunut ehkä liian hienosti siihen karaokebaariin, mutta joskus oli kiva laittaa itseään. Ja sinä iltana oli tuntunut, että olisi mukavaa vaihteeksi näyttää muulta kuin rähjäiseltä äidiltä. Ja niin minä lähdin laittautuneena lähibubiin, jossa muut onnettomat sielut joivat suruunsa. Ja meidän katseemme kohtasivat hetkeksi siinä oven suussa, ennen kuin livahdin sisään eteisaulaan ja ojensin takkini tutulle portsarille. Tiskille kävellessäni ajattelin, etten ollut ennen nähnyt miestä ja mietin, miksi ihmeessä hän oli eksynyt näinkin ankeaan paikkaan, kun muutamien kilometrien päässä ravintolan asiakaskunta olisi aivan toisenlaista. Kaukana olisivat väsyneet viiskymppiset ja elämäänsä pettyneet nelikymppiset ja kansoitettu meistä, joiden ikä alitti kolmenkymmenen.

Takana oli jo muutama olut sekä humalaisen epävireisesti laulettu kappale, kun humalani läpi ymmärsin ovella kohtaamani miehen pyytyvän minua pöytäänsä juttelemaan.
- Sopiihan se, mutta olen naimisissa ja perheellinen, joten muuta ei tipu, kuin keskustelu seuraa. vastasin nauraen ja siirryin hänen seurueeseensa. Ja niin me juttelimme, vitsailimme, nauroimme ja meillä oli hauskaa. Jutellessamme tajusimme, että sivusimme samoja vanhoja ystäväpiirejä. Hän ei tuntenut minua, mutta minä tunsin hänet. Lapsi ja eronnut, kyllä, tiesin sen jo. En vain kertonut sitä, että itse kysyin hänen ex-kihlatulta, miksi ihmeessä hän sieti ja katseli moista. Kenkää vaan ja pihalle, se oli minun neuvoni. Pidin häntä paskiaisena ja olin hieman järkyttynyt, kun ymmärsin kuka hän oli ja siitä, että viihdyin hänen seurasaan niin hyvin. Me tulimme juttuun, erittäin hyvin. Toisaaltaan, en koskaan tuominnut ketään, muutoin kuin omien kokemuksieni kautta. Ja hän oli oikein mukava. Katselin kuinka hänen silmänsä tuikkivat nauraessa ja miten poikamaisen suloiselta hän näytti hymyillessään. Siinä me puhuimme, elämämme ilot ja surut, kuin kaksi vanhaa ystävää. Loppu illasta päätimme vaihtaa paikkaa. Mennä paikalliseen keskustaan. Ja niin hyppäsimme taksiin.

Toisessa ravintiolassa tanssimme horjahdellen ja joimme lisää. Hän puhui ja minä kuuntelin, kuulematta kuitenkaan mitään. Katsoin lumoutuneena hänen huulian, kun ne liikkuivat, ymmärtämättä sanaakaan mitä hän niiltä päästi. Eikä se johtunut humalasta, vaan siitä, että hän imi minua niinkuin päivän valo imi pimeyttä itseensä. Minä hävisin, katosin hänen kauneuteen ja ainut mitä pystyin ajattelemaan oli se, että halusin suudella noita huulia, joilta tippui sanoja enemmän kuin laki salli. Ja niin minä otin hänen poskensa käsieni väliin ja suutelin. Keskellä ravintolaa, pienellä paikkakunnalla. Siitäkin huolimatta, että minut tunnistettaisiin. Sillä ei ollut väliä. Olin huumaantunut hänestä, enkä pystynyt ajattelemaan muuta, kuin miten kaunis hän oli. Niin kaunis! Ja minä halusin koskettaa tuota kauneutta, saada siitä osan itseeni. Myöhemmin, monta olutta sekä muistinmenetyksen jälkeen, hän vei minut kotiinsa. Mutta sitä minä en muistanut enään aamulla.

Enkä vieläkään tiedä miten hän minut luoksensa sai, sillä kukaan muu ei ollut siinä ennen onnistunut.